Työttömän työpäivä on alaani

Mikä on se juttu mikä auttaa jaksamaan? Siis se motiivi, motiivi joka ulottuu pidemmälle kuin halu päästä toteuttamaan tinderlutkailuja, tai sitä että haluaa olla sellainen lapsi jonka äiti toivoisi ihmisen olevan. Onko se raha? Onko se muiden suosio vai elämän toivottoman hauska helppous? Ehkäpä, mutta mikä saa ihmisen halukkaaksi hakkaamaan päätä seinään sen eteen? Vai onko kuitenkin niin että ei se päämäärä, vaan se matka.

Voiko olla niin että ihminen nauttii itsensä rankaisemisesta? Voi olla, itse ainakin. En tiennyt intissä hauskempaa asiaa kun tietää se, että jollakin muulla on takuuvarmasti paskempi päivä kun itsellä. Siviilissä kun tämän neljännen todellisuuden seinän saa säpäleiksi, siis sillä tavalla että tapahtumaketjun päätteeksi vaatteet on koiranpaskassa (sellaisessa tuoreessa mikä tuoksuu ja höyryää, vieläpä kylmässä kesäisessä sateessa) voi nauraa ja todeta yhden selvän asian, tää kasvattaa luonnetta. Entäs kun joutuu nolaamaan itsensä suurelle ihmismassalle tietentahtoen, sillä kukapa haluu olla mikkihiiri joka ei uskalla? Lopulta voi todeta että tää kasvattaa

Entäs kun työttömän opiskelijan nimikkeellä istuu ja duunaa, vuodesta toiseen, ilman takeita siitä että istuuko kiitos lopussa kultaisen noutajan kanssa, pyytäen kahville. Paskaa duunia, vituttaa, väsyttää sillä ei musta oo siihen, mutta jospa tää kasvattais.

Riku Rantala sanoo lämpimäs aina yhtä asiaa, elämä on valintoja ja niitä kannattaa tehdä. Totta, valintoja, mutta kaikella on vaihtoehtoiskustanne. Jonkun unelman vaihtoehtoiskustannus on terve elämä ja täys lompakko (alkoholismi). Jonkun toisen voi olla se että pitää jättää se kuuma barbi, antaa sen mennä sillä sille ei oo aikaa, kyl tinderist löytää uuen...joohan?

Helpon mukavan vaihtoehtokustannus on toive muusta, siitä mihin pyrkiminen on paskaa ja luonnetta luovaa. Entäs kun sinne maaliin pääsee, mitä jos huomaakin että se ei ollu tämän kaiken arvoista? jeesus alkaa kuumottaa. Haenpa huomenna kaupasta folioo ja joditabuja.

No mutta entäs se kreikkalaisen mytologian sälli. Mies joka yritti ja onnistui, ylpistyi, sai kaiken. Tämähän ei jumalille käynyt, hänet tuomittiin vierittämään jättimäistä kivenmurikkaa vuoren päälle. Hauskaa tässä sanktiossa oli se, että aina kun kivi kulkeutui ylös asti tuli se suoraa alas vuoren toiselle puolen. Paska duuni mikä jatkuu ikuisesti, ikuinen vitutus. Tuoko ikuinen vitutus lopulta niin suuren luonteen että kiven vierittäjästä tulee taas suurempi kuin koskaan? Tuskin, eihän se käy.

Ehkäpä se on luonteenomaista että itsensä rankaisu ja tavoittelemattoman tavoittelu on ainoa asia mistä nauttii. Olisiko pelottavampaa kuin se, että asiasta suoriutuu eikä tiedä mitä pitäisi sitten tehdä. Paljon kysymysmerkkejä, hyi. Tarvitsen enemmän mukavaa kirjoitettavaa.

Kiitos vyöruusu edellisen epilogin maininnasta. Pysähdyin lukiessani mainitsemaasi asiaan ja luulin löytäneeni itseni sieltä.

SEN KIVENVIERITTÄJÄN nimi oli Sisyphus, tiedoksi vain. (passiivisagressiivinen hymiö) :)
hah mikä nimi sissypussy
-Lupiini